Kaikki alkoi jo edellisenä päivänä.. Kirkkaan helmikuisen auringon valossa vaelsin Jyväskylän tyhjiä katuja kuin kohtaloni riivaamana. Tunsin kuinka vereni velvollisuus vaatii minua käymään taisteluun, kunnioittaakseni kaikkia heitä ennen minua. Vielä nousee karttu ja lentää kyykkä!
Eeppinen vaelluksemme kohti Herwoodin metsiä ei kuitenkaan olisi helppo, edessäolevasta koetoksesta puhumattakaan. Siksipä kuningas Arthurin tavoin tarvitsisin omat ritarini. Linja-auton neliskanttisen pöydän kunniaa kantamaan valikoituivatkin siis parhaista parhaat, nämä jalot ja uljaat taistelijat joiden kunniaa ja saavutuksia vielä vuosienkin päästä epäuskoisina ja ihaillen äidit lapsilleen kuiskailevat. Ritarikuntamme taktisesta johtamisesta vastasi siis Esa "Kultakyykkä" Suuronen joka leijonan tavoin lennätti kyykän toisensa perään pois pelialueelta. Seuraavana oheisessa kuvassa onkin Jani "Nakki" Vainiomäki jonka äärimmäisen tarkat takasivat hänelle paikan akateemisen MM-kyykän legendoissa. Joukkueen puolustuksen suvereenina ylipäällikkönä toimi itseoikeutetusti Ville "Karttumurhaaja" Salonen, onhan ilmiselvää että vastustaja toimii merkittävästi huonommin vajaalla miehityksellä. Villen vieressä edustan minä, Niko "Taskumatti" Tuomi-Nikula. Kyykässä on monta strategiaa, mutta yksi niistä on yli muiden - tuomarien lahjonta. Sini "Merciless" Kuhmosen sanoinkuvaamaton kauneus taasen sai vihollisemme suorastaan unohtamaan pelin tarkoituksen ja epäonnistumaan säälittävästi.
Aikainen lauantaiaamu oli suorastaan jäätävä. Odottelimme Karttumurhaajan kanssa taksia hengitysilman hyytyessä jääpuikoiksi. Koska tiesin taistelumme vaativan mitä kovinta kisakuntoa, olin itse jo kehittänyt vastustuskykyä koko edellisen illan. Saavuttuamme Agoralle - tuolle oikeudenmukaisuuden linnakkeelle - vastassamme olikin jo koko iloinen joukkio sotisovissaan. Katselin heitä ja ilmeet puhuivat omaa karua kieltään - kävi miten kävi, taistelisimme katkeraan loppuun saakka. Herwannan bussi kaartoi pihaan ja ilmassa oli jännitystä, kuin tyyntä myrskyn edellä. Ei kulunut aikaakaan kun olimmekin jo matkalla. Lämmin linja-auto vei nopeasti veronsa ja yksi toisemme jälkeen vaivuimmekin näkemään unia tulevista koitoksista.
Yht'äkkiä auto pysähtyi - olimme saapuneet majataloon josta haimmekin hieman täydennystä jo hieman huvenneisiin taisteluainevarastoihin. Yllättävää kyllä heti majatalosta poistuttuamme kuljettajamme meni suorittamaan taistelurituaaleja autonsa pieneen kappeliin. Koska auto ei liikkunut, rupesimme itsekin vähitellen kehittämään taisteluintoamme kohti kattoa. Adrealiinia oli veressä jo paljon yli suositusarvojen kun vihdoin ulostauduimme autosta keskelle Herwoodin sotatannerta. Aurinko oli jo korkealla ja kirkas paiste suorastaan sokaisi meidät. Pienet joukkiot sotisovissaan kulkevia taistelijoita täyttivät tantereen ja yksittäisiä sotahuutoja kuului jo sieltä sun täältä. Matkasimme läheiseen majataloon nauttimaan hieman mustaa kultaa - tarvitsisimme kaiken virkeyden mitä voisimme saavuttaa, sillä koitos oli jo lähellä!
Löydettyämme taisteluareenan rupesimmekin oitis harjoittelemaan. Kapteenimme tehdessä kolmattasataa etunojaa havaitsimme kaksi kulman takaa imestyvää hahmoa; Lajin veteraanit Petri "Sinko" Eskelinen ja Tapio "Karhu" Honkonen tulivat jakamaan meille salaista viisauttaan, johon sisältyivät mm. kyseisen pelin varsinaiset säännöt. Tunsimme olomme koulupojiksi kun nämä konkarit kertoivat meille pieniä niksejä jotka panimme tarkasti mieleemme. Hetken kuluttua nämä opettajamme kuitenkin lähtivät kohti omia koitoksiaan ja meidän vastustajammekin ilmestyivät paikalle. Vaikka kokemus paistoi heidän otteistaan, emme tunteneet pelkoa. Karmean sotahuudon päästettyämme hyökkäsimme taistelun tuoksinaan. Suorastaan eeppisen koetuksen jälkeen jouduimme myöntämään karvaan tappiomme: Vaikka ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen olimmekin vielä hiuksenhienosti voitolla, kävi vastustajamme entistä kovemmin päälle.
Emme kuitenkaan ehtineet turhaan murehtia, sillä päällemme kävi jo uusi vastustaja karttujaan heilutellen. Kiitos Villen olimme erittäin lähellä saada koko vastapuoli toimintakyvyttömäksi, ja vaikka painostuksesta huolimatta taistelimme kuin jalopeurat jouduimme jälleen kärsimään nöyryyttävän häviön. Kaiken veren ja ruumiinosien keskellä tuomarimme totesi, että joukkueemme puolella on vähemmän kyykkiä. Eipä siinä sitten, vaan kohti viimeistä taistelua, vaikka sota olikin jo hävitty. Taistelujen välillä joukkuettamme kävi virkistämässä urhoolliset muonitusryhmän jäsenet Petri "Poro" Sarasvirta sekä veljensä Henri "Exca" Sarasvirta. Tästä miellyttävästä huomionosoituksesta juopuneina jaksoimme nostaa taisteluhuutomme vielä yhteen otteluun, ja vaikka tuomarikaan ei ollut enää oikein selvillä pelin nimestä, säännöistä tai oikeastaan mistään muustakaan, taistelimme mitä luultavimmin tämänkin ottelun kuin urheat ja kirkasotsaiset kilvoittelijat ainakin. Ottelun varsinainen tulos jäi hämärän peittoon, mutta tiukan neuvottelun jälkeen pääsimme vastustajajoukkueen kanssa mieleiseemme ratkaisuun ja saimme jopa informoitua tuomariamme sopupelimme tuloksesta.
Koska sota oli hävitty ja turpiin oli tullut kuin akalle jouluaamuna, päätimme siirtää itsemme paikalliseen muonituskeskukseen ahtamaan sisuksiimme hernekeittoa, tuota jumalten nektaria. Joukkueemme kapteenina toimiminen on itsestäänselvästi raskaahko urakka joten Esan pelikunto rupesikin heikkenemään huomattavasti heti kun adrealiini alkoi pikkuhiljaa poistumaan verenkierrosta jättäen tyhjän ja hoippuvan olon. Taistelu oli käynyt jopa niin raskaaksi että raukka oli nukahtaa hernekeittoonsa kuten suuri esikuvamme Jaakko "Rokka" Kaski aikanaan. Esamme onnistui kuitenkin hieman väistämään omaa hernekeittoaan. Autettuaan hieman paikallisia muurareita laatoitustyössään kapteenimme liittyi seuraamme Herwoodin kunnian kentille jotka olivatkin jo näin iltapäivän auringon paistaessa täyttyneet iloisesta haalarikansasta. Laulu raikoi ja soitto soi, pian huomasinkin eksyneeni omista ystävistäni tämän huojuvan massan sekaan.
Hätääntyneenä turvauduin ainoaan ystävääni karussa maailmassa ja pian lämmin tunne valtasikin ruumiini ja lähdin vaeltelemaan kohti NASU:n (Nuoret Akateemiset Stiga-Urheilijat) ykkösjoukkueen senhetkistä taisteluareenaa. Toisin kuin oma joukkueeni, tämä verhenhimoisten karttuhirmujen kansoittama joukkio olikin jo raivannut tiensä jatkoon rynnien kuin hurjistunut karhu läpi muurahaispesän. Kyykät lentelivät ja vastustajien henkinen selkäranka suorastaan murentui heidän heittäessään hauen toisensa jälkeen. Kun ottelut oli vihdoin ja viimein myös NASU:n joukkueilta ohitse, pääsivät myös nämä sodan uuvuttamat konkarit keskittymään urheilujuomien nautiskeluun. Päätimme Jaakko "Rokka" Kasken ja Petri "Sinko" Eskelisen kanssa jäädä odottelemaan tämän jalon urheilulajin maailmanmestaruuden ratkaisua ja vietimmekin tuntemattomia määriä aikaa keskellä karun Herwoodin sydäntä ja muistelimme oman kunniamme päiviä. Päivä hiipui illaksi ja kirkas helmikuinen talvipäivä synkkeni pimeäksi illaksi.
Finaaliareenan ympärille alkoi pikkuhiljaa kehittyä jännittynyt ihmismassa. Suorastaan murhanhimoinen joukkue nimeltä PacBros valmistautui koettamaan kunniansa rajoja kylmänviileän Lempäälän Lujan kanssa. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Koko Herwood hiljeni ensimmäisen kartun räjähtäessä lentoon. Tätä koitosta voi kuvailla ainoastaan sanalla verilöyly: PacBros sai Lujalta isän kädestä! Kun tomu vihdoin hälveni taistelutantereelta, oli jäljellä enää yksi - Lempäälän Luja. Ilta alkoi olla myöhä ja vanhat konkaritkin rupesivat osoittamaan väsymisen merkkejä, joten päätimme ruveta siirtymään kohti Tamperetta, tuota iloista linnaketta synkeän Herwoodin reunalla.
Kunnostamme huolimatta onnistuimme löytämään tukikohtamme jossa olikin jo useita iloisia veikkoja sekä luonnollisesti sauna, jossa taistelussa kärsineet jäsenemme pääsivät vihdoin aloittamaan luonnollisen korjausprosessinsa. Tunnelma alkoi olla verrattain väsynyt, muutama urheaakin urheampi soturi muisti yllättäen seuraavan aamun matkan kohti Turkua - tuota suomen Turkua - ja orastavaa goom-risteilyä. Luoja heitä siellä siunatkoon. Loppuillasta saimme vielä nauttia Ynnä Ry:n hallituksen kokouksesta ja sen mieltäylentävistä aiheista jotka keskittyivät erinäisten maitorauhasten ympärille. Urheilujuomat alkoivat olla lopussa, mutta niin myös urheat soturimmekin. Pikkuhiljaa lähdimme vaeltamaan viimeiselle matkallemme - kohti Tampereen rautatieasemaa jossa meitä uskollisesti odottikin iloinen bussinkuljettaja joka suorastaan innosta hyristen kutsui meidät linja-autoonsa matkustamaan - toipa jokaiselle vielä jostain syystä muovipussinkin. Eeppinen sotaretki Herwoodin kunnian kentille oli ohitse ja nyt on aika ihanan levon.
Teidän majesteetillenne uskollisuudella kirjoittanut
ikuinen alamaisenne
Niko Tuomi-Nikula
